Tavallisesti teen kaalipadan näin
Ei ole mikään pakko lammastella. Sikanauta käy ihan hyvin. Siis- sikanautaa pari pakettia (tai kevyemmin yksi sitä ja toinen tota (nautaa))
Ruskistetaan paistinpannulla voissa+öljyssä ja maustetaan suolalla ja pippurilla
- kaali silputtuna suikaleiksi
Padan pohjalle voita+öljyä ja sinne vaan silppua. Sekaan pari lihaliemikuutiota ja vettä, joka vauhdittaa kaalia hautumaan kasaan. Lisää kaalisilpettä sitämukaa kun pataan mahtuu. Käännellään ja kiehutellaan kasaan.
Kun kaikki kaali on letkeentynyt lempeäksi, kipataan kyytiin paistinpannulta lihat. Täydennetään täyttävyyttä ja lisätään
- ohraa (tai hirssiä tai riisiä)
Haudutellaan rauhassa, lisätään vettä aina kun ohra tms. on juonut sen. Maustetaan suolalla, pippurilla, runsaalla siirapilla ja reippaalla kermalorahduksella. Ja haudutellaan hartaasti. Mitä pidempään, sitä parempaa tulee.
Nytpä teinkin kaalipataa näin
Ensin on pakko sanoa pari sanaa padastani
Tämän padan kanssa olen ollut hyvää pataa 46 vuotta. Häälahjana tuli erinomainen, kaiken aikaa käytössä oleva, valurautainen paistinpannu, mutta ei pata- ja uuniruokiin tarvittavaa rautapataa. Ostin tämän tarvekalun sitten itse Temposta tai Anttilasta tietenkin. Eikä hinta varmasti kirpaissut pikkupalkkaista kukkaroani. Jos se olisi ollut vähänkään hintava, niinkuin vaikka tuon ajan tehosekoitin tai kahvinkeitin (kiitos niistä, isi!), olisin tietenkin esittänyt hartaan toiveen siitäkin isälleni. Padan hinta silloin oli siis semmoinen, joka jokakodin tavallisella, emaloidulla rautapadalla asiallisesti kuuluu ollakin.
Tässä taannoin tarrasin järkyttyneenä laidoista kiinni, kun bongasin, että samainen pata jossain "hei-me-ainakin-harrastetaan-kokkailua"-kaupassa maksoi 270 €. Ihan oikeesti, hei! Eihän hinnassa ole tolkun häivääkään! Tuon hintaista pataa en hirviäisi uuniin tai hellalleni ollenkaan pistää fläkkiintymään. Vitriinissähän sen paikka olisi. Kauempaa vaan koskematta katseltaisiin.
Minun padassani on hauduteltu vuosikymmenien pataruoat niin hellalla kuin uunissakin. Ja kattilaleipä paistuu siinä ihanan rapsakkakuoriseksi.
Ja sitten sitä tämänkertaista kaalipataa
Koska kainaloiden ja nivusten välille on kertynyt ainakin pari voipaketillista jotain, joka plaseeraa itsensä syliini kun käyn istumaan, tein kaalipataa tällä kertaa vähän keijumpana versiona.
Paistoin voissa+ölyssä kunnon kasan pelkkää naudanlihaa ja maustoin sen.
Lisäilin kaalisilpettä hautumaan tuohon 46-vuotiaaseen pataan sitämukaa kun kyytiin mahtui. Mutta tällä kertaa kaali taisi olla aika iso, kun silpe ei vaan millään keinoin mahtunut pataan. Ohran lisäämisestä ei olisi voinut uneksiakaan. Se nyt ei tällä kertaa haitannut, kun tästä keijuiluversiosta olin muutoinkin aikeissa jättää ohran pois. Mutta kun kaikella kaalisilppeellä ja sillä paistinpannun lihallakaan ei ollut mitään mahiksia mahtua pataan. Mitä tehdä?
Tunnustan ilmanmuuta olevani taitamaton tumpelo kyökissä, mutta tähän pulmaanpa kekkasin kuin kekkasinkin ratkaisun!
Otin esiin Vähäkyrön ison ja niin ihanan, emalisen pepunpesuvadin, joka tuli meille esikoisvauvani äitiyspakkauksessa vuonna -75. Peppua vadissa ei meillä viruteltu. Vati värvättiin töihin kyökin puolelle. Siinä on pantu pöytään isonsakin salaatit ja paistettu makaroonilaatikkoa niin, että kaikille riittää. Kakkuformunakin se on päässyt voittajana uuniin, kun isoa pyöreää täytekakkupohjaa on tarvittu.
Ja nyt se sitten sai vastuulleen keijuilevan kaalipadan, kun kerran pataruokapata kävi pieneksi. Kippasin kaikki padalliset ja pannulliset pepunpesuvatiin, pistin vadin hellalle ja maistelin suolan, pippurin, siirapin ja kerman keskinäiseen harmoniaan. Sitten muhittelin oikein pitkään.
Tästä kaalipadan keijuversiostakin tuli jumalten muonaa. Tai ainakin kaalijumalattarien. Vähän jäi pepunpesuvadillisesta vielä huomiseksikin.
Tämä pata ei vatia soimaa, eikä vati pataa. Ovat mitä parhaita ystäviä keskenään ja ihan pyyteettömästi auttavat tarvittaessa toisiaan. 💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti